News

Back to News

14.11.2006
Iltalehti: Lääketokkurassa Baselissa

Havahduin juuri siihen, että sisar hento valkoinen nauroi minua hevoseksi. Normaaliannos huumetta ei kuulemma tehonnutkaan suomalaiseen. Itse en muista mitään. En edes yrittäneeni pokata Esther -hoitsua kesken nilkka-pohjeleikkaukseni. Olisivat ennen operaatiota näyttäneet Baselin paikalliskanavaa hetken: se ainakin veti ensimmäisenä sairaalayönä niin syvään uneen, että pari leikkausta olisi mennyt helposti yhdellä pökräyksellä.

Tiedän kokemuksesta, että pian alkaa puudutus häviämään kivun tieltä. Luuhun poratut reiät, turhana poistettu lihas ja leikkaushaavat saavat kropan huutamaan tuskasta kuin Saksan kielen artikkeliopiskelut. Siltikin, vaikka en nyt pysty yksin tekemään edes vessareissua, tunnen olevani lähempänä huippukuntoa kuin pitkään aikaan. Fyysinen kipu ei tunnu pahalta, kun on toivoa.

Olen aina uskonut, että mitä tahansa voi saada, jos on valmis tekemään tarpeeksi sen eteen. Se on myös vaarallista, sillä aina maksettava hinta ei ole sen arvoinen. Vaikeaa on myöntää, että mitätön osa ruumissa, pohjelihas, on määrännyt ei pelkästään urani vaan myös elämäni suunnan viimeiset kaksi vuotta. Jalkapallossa olet tasan niin hyvä kuin olit viimeisessä pelissäsi. Tammikuun kolmas päivä 2005 olin täysin terve, pärjäsin hyvin Valioliigassa ja olin Englannissa kuin kotonani. Sen jälkeen takana on paljon enemmän missattuja kuin pelattuja pelejä, loukkaantuneita kuin terveitä päiviä. Seitsemän lihasrepeämää myöhemmin huomasin olevani yksin ja umpikujassa pienessä saksalaiskylässä, vaikka kaikki mahdollinen ja mahdoton oli tehty pitääkseni itseni ja intohimoni tavoitteitteni tiellä.

Inhoan valittamista, jossittelua, voivottelua... tässä lääketokkurassa haluankin vain kertoa pienen siivun miltä loukkaantuneesta urheilijasta voi tuntua. Minun ongelmanihan olivat kuitenkin pieniä maailman mittakaavassa. Mutta ne olivat aina sillä konkreettisella hetkellä suuria omassa elämässäni. Kuinka selvitä aamun kipeistä ensiaskeleista fysioterapian ja kuntosalin kautta treeneihin. Tai miten päästä edes joskus valoisan aikana treenikeskuksesta pois. Kuinka kymmenet lääkärit, fysioterapeutit, hoitomuodot ja muut yritykset veivät minua vain kauemmaksi tavoitteistani. Kuinka turhauttavalta sitä työtä tehdessä on tuntunut. Kuinka mahdotonta sillä hetkellä on kuitenkaan kompromissata, koska haluaa vain takaisin omalle tasolleen. Viimeiset vuodet ovatkin olleet elämäni yksinäisintä aikaa. Jokaisen loukkaantumispäivän pahin hetki on, kun näkee kuntosalin ikkunasta muiden lähtevän viheriölle harjoittelemaan. Siksi käänsin kuntopyörän seinää päin, siinä on juuri leuan korkeudella oksankohta, jota on mukavampi katsoa.

Kun arvostettu Sveitsiläinen kirurgi Bernhard Segesser keskiviikkona vakuutti pohjevammojeni syyn olevankin nilkassa ja ongelmien mahdollista poistumista leikkauksella, en poistunut hänen toimistostaan ennen kuin operaatio sovitettiin seuraavaksi päiväksi. Olin tullut siihen pisteeseen, että mahdollisuus jatkaa uraa ja elämää terveenä, on samalla myös minulle ainoa järkevä syy enää pelata. Haluan normaalin elämän, en korealaista poppamiestä meditoimaan energivirtoja jalkaani tai terävillä metallikoukuilla hakattavan ihon läpi arpikudosta hajalle. Se, että olen uhrannut aikani intohimoni perässä juostessani, ei ole koskaan ollut minulle uhraus, vaan valinta. Ei ole tuntunut sellerinsyöneeltä, vaikken olekaan voinut viettää opiskelijaelämää, saanut käydä bilettämässä tai pitää edes lakisääteisiä vapaapäiviä. Mutta ajatus, ettei ehkä pystyisi joskus edes potkimaan pihalla lastensa kanssa palloa, ei ole enää valinta. Ei edes uhraus. Se olisi tragedia.

Tietämättömyys on turhauttavinta. Vihdoin minulle on annettu looginen selitys. Kenties jopa ratkaisu. Tämä ei ole pelkästään mahdollisuus pelata taas jalkapalloa täysillä, vaan myös kävellä huoletta lähikauppaa pidemmällä hakemaan maitoa, saavuttaa maajoukkueen kanssa arvokisat tai mennä edes joskus harvoin ravintolaan ilman vahvaa pohjeteippiä. Haluan ja aion saavuttaa jalkapallossa vielä useita unelmiani. Mutta tästä eteenpäin ilman jääaltaita, magneettikuvia, lääkäreitä, yökenkiä, sähköhoitoja, linjausharjoituksia, emäksistä ruokavaliota tai kirottua porrasjumppaa. Ajatus tuntuu vapauttavalta. Vaikka Swiss Army stilettien viillot vielä tuntuvatkin, olo tuntuu upealta.

Monella tapaa olen viimeisestä kahdesta vuodestani ylpeämpi kuin peliurani parhaista hetkistä. Kai kaikilla vastatuulilla on syynsä ja ne on vain otettava vastaan. Usko on lyhin matka paikasta toiseen. Paras tunne tehdystä työstä onkin, ettei ole jäänyt mitään jossiteltavaa. Mutta nyt myös ymmärrän, että joskus unelmien hinta voi olla liian kallis. Vai onko sittenkään? En edes tiedä koska pystyn seuraavan kerran ottamaan hölkkäaskeleen, mutta tällä hetkellä uhmaan insomnian lakeja vain ollessani niin innoissani ajatuksesta, että pääsen taas pian pelaamaan täysillä. Ellei sitten tuo Baselin helmi, Esther –hoitsu, suostunut leikkaustokkurassa tehtyyn kosintaani.

Aki