Aki Riihilahti - The Official Homepage In English Suomeksi På norsk
News Questions Facts History Pictures Special

News

Back to News

2.3.2012
Luopumisen vaikeus

Kännykän kellovalo tuijottaa. Se on tehnyt sen monta yötä peräkkäin. Älypuhelimetkaan eivät tunnu ymmärtävän, että haluaisin nukkua yöni, kuten tapasin nukkua. Käännän kylkeä vatvoen taas hämyisiä ajatuksia, muistoja tai mistä sitä oikein tällä kellon lyömällä edes osaa sanoa mitä ne ovat. Tai osaahan sitä… lopetin peliurani.

Miksi ei voisi vain pysyä nuorena, pelata jalkapalloa ja tehdä niitä asioita mistä on oppinut pitämään? Miksi pitää yhtäkkiä kasvaa aikuiseksi? Mennä töihin puku päällä? Opetella 35 –vuotiaana kompromissien tekeminen?
Huomaan kiemurtelevani, kun ihmiset kysyvät, mitä minä nykyään teen. Vaikka olen tehnyt uutterasti bisnesuraa jo muutaman vuoden, olen aina määritellyt itseni seuraavan jalkapallo-ottelun kautta. Ainakin toistaiseksi minut myös esitellään ex-jalkapalloilijana, vaikka tiedän olevani muutakin. Vaikeinta ei olekaan jättää vanhaa taakse, sillä on valinnut mistä luopuu. Raskainta luopumisessa on, kun ei tiedä, mitä on tulossa tilalle.

Aina kun joku pelikavereistani on lopettanut, olen miettinyt, miltä hänestä tuntuu ja mitä hänelle käy. Luulin olevani hyvin valmistautunut, koska minullahan on jo hyvä työ, perhe, harrastuksia ja projekteja. Mutta kun öisin kieriskelen sängyssä, kaikki ei ole niin itsestään selvää. Tiedän tulevan vielä liian monta päivää, kun mietin, että minun pitäisi vielä olla mukana. Eikä tämä tunnu samanlaiselta tottumuksesta luopumiselta kuin lapsuuden rakkaimman lelun katoaminen tai ensimmäisestä tyttöystävästä eroaminen. Ärsyttää myös, että dramatisoin näin pientä asiaa. Mutta jokainen joka on pannut itsensä peliin millä tahansa elämän polulla, tietää, että luopuminen on vaikeaa.

Koska nyt on enemmän aikaa tehdä ja ajatella, olin viime viikolla lapsuuden kodissani äitiä tapaamassa. Olen aina lähtenyt sieltä treeneihin tai maailmalle pelaamaan. Nyt lähden vain kotiin. Ajan ohi lapsuuden koulun, stadionin ja muistojen, jotka liittyvät edelliseen elämääni. Ne tuntuvat hyviltä. Pysähdyn jokapäiväiseen tapaani kahvilla. Otan lehden asuntoliitteen ja rastitan uusia vaihtoehtoja tulevaksi kodiksi. Saan kännykkään varmistuksen osallistumisesta hyvinvointiseminaariin.

Niinhän tämän pitikin mennä. Ja unikin tulee aina lopulta.


Copyright 2001 Aki Riihilahti, all rights reserved Go to the Top of the Page