Aki Riihilahti - Viralliset kotisivut In English Suomeksi På norsk
Uutiset Kysymykset Fakta Historia Kuvat Special

Uutiset

Takaisin uutisiin

30.5.2003
Ketsuppia Supermiehessä

Luulin olevani Supermies. En ollutkaan. Vuosia uskottelin itselleni, että minuun voi tulla vain naarmuja. Vuosia olinkin vain naarmuinen. Hiljaa itsekseni ajattelin muiden olevan heikkoja, kykenemättömiä kestämään kipuja.

Sitten mies valkoisessa takissa sanoi, että minulla on laaja verenpurkauma reiden sisäpinnalla. Tuomioksi määrättiin 3-4 viikkoa. Minulta kysymättä. Mikä mies hän luulee olevansa! Tunkekoon stetoskooppinsa muualle, älköön tulko minun potkimisiani rajoittamaan.

Hampaat irvessä yritin ja totesin joskus fysiologian voittavan tahtotilan. Jouduin kauhistuksekseni neljän seinän sisälle ultraäänitettäväksi ja jääpussitettavaksi. Urheilijana tulkitsin neljä viikon tuomion noin kahden viikon pituiseksi kakuksi. Jo kolmen päivän jälkeen hoitohuoneen seinät alkoivat käydä ahdistaviksi, olihan ruoho vihreämpää niiden ulkopuolella.

Kahdessa viikossa olin toipunut hyvin, puhuttiin ihmeparantumisesta. Minä hymyilin, hammasta purren tosin. Tärkeintä oli olla takaisin työasussa. Jalka ei noussut vielä normaaliin malliin, mutta tiesin sen tulevan kovalla harjoittelulla.

Kovaa harjoittelinkin ja kovaa yritin pelata. Olin periaatteessa pelikuntoinen, mutta yritin päästä vielä takaisin huippukuntoon, sillä pikkuvammat olivat vieneet parhaan terän.

Meni noin kaksi viikkoa ja neljä peliä, kun pahainen pohje päätti alkaa lakkoon. Pohjetta seurasi nilkka, nilkkaa etureisi, etureittä taas pohje. Jouduin tapaamaan valkotakkisia tohtoreita säännöllisesti. Kuin ketsuppipullosta, sitä alkoi yllättäen loukkaantumisia tulla pitkän tauon jälkeen isona kontrolloimattomana vyörynä. Sitä sanotaan, että virheistä oppii: harvoin sitä esim. polttaa kuumavesipannuun sormensa monesti peräkkäin. Minä olen jalkapalloilija ja ajattelin, etten välttämättä tarvitse niitä sormia.

Fyysinen kipu kuuluu urheiluun. Siihen tottuu, sitä oppii säätelemään. Eniten sattuu henkisesti. Pelien seuraaminen on vaikeaa, olla avuton lehtereillä ja kärsiä siitä, ettei pääse mitenkään vaikuttamaan. Joka aamu sitä nousee ja toivoo, että ehkä tänään jo pystyy, vain saapuakseen taas kotiin uusien jääpussien kanssa. Ja seuraavana aamuna sängystä nouseminen tuntuu kuin kiipeäisi Mount Everestille. Lisäksi tuhat kertaa päivässä joutuu soittamaan itselleen ja muille sitä vanhaa melankolista levyä, että kyllä tästä pian tullaan. Tulevaisuus tuntuu kiusalliselta kysymysmerkiltä.

Jalkapalloilijana ja ihmisenä loukkaantumiset tekevät kipeää. En ole henkilökohtaisesti kokenut pahempia aikoja, kuin kyvyttömyys tehdä omaa ammattia, harrastusta jota rakastaa, elämää, jonka ehdoilla on maailmalle lähtenyt. Kuin on yksin maailmalla, vain jalkapallo mukanaan, sitä ehtii liikaa miettimään ja murehtimaan, kun se yhtäkkiä viedään pois. Aika pirun kärttyinen on tullut oltua.

Masennus ja turhautuminen seuraavat loukkaantumisesta toiseen. Kentille paluusta on paineita, se on ainoa mitä ajattelee. Kaikki muu tuntuu yhtäkkiä toisarvoiselta. Kaikesta pienestä sitä on tullut valitettua, mutta nyt kaikki ne tuntuvat vain mitäänsanomattomilta detaljeilta. Tekisin mitä vaan ollakseni mukana sillä väsyttävällä bussimatkalla vieraspeliin yötä myöten.

Ja kritiikinkin peleistä pystyy vielä suodattamaan, sille pystyy aina itse tekemään jotain. Mutta loukkaantunut pelaaja on loukkaantunut, siinä ei paljoa pysty auttamaan seuraa, pelitovereita, valmentajaa, palkanmaksajaa ja faneja. Haluaisit sanoa, että olet pelikuntoinen huomenna. Itse et ole varma onko se edes ylihuomenna.

Varsinkin kun on tärkeitä pelejä näköpiirissä. Minun tämän kauden kärsimysten tieni, todellinen Via de la Rosani oli Palermossa. Olin taas kuntoutunut, hyvin treenannut ja valmis pelaamaan. Mutta täysin yllättäen reisi ei ollutkaan. Siihen ei tuntunut olevan mitään syytä, mutta niin vain kävi jo ottelun alkuminuuteilla. Häviö tuntui raskaalta, loukkaantuminen tuntui raskaalta ja siihen päälle tuli vielä seuran ja monien muiden saarna. Kärsijöitä oli paljon, itse varmasti olin yksi suurimmista.

Loukkaantuneen kausi on yleensä huono kausi, niin nytkin. Ja kuin kohtalon ivasta, rikkonainen seurajoukkueen kausi ja loukkaantumiset päättyivät samaan aikaan. Pelihalut ovat kovimmillaan kuin ottelut ovat vähimmillään. Perhanan Murphy lakeineen. Mutta ainakin olen terve, sitä on oppinut arvostamaan.

Jalkapallo on jättänyt myös arpien ja kolhujen muodossa minuun monta rakasta ja raskasta muistoa. Minuun on vuosien saatossa teipattu urheiluteippiä vähintään edestakainen matka rautatieasemalta Olympiastadionille. Murtumia, kulumia ja mittava magneettikuvakokoelma kuuluu omaisuuteeni. Välillä olen muistuttanut enemmän hahmoa Muumion Paluu –elokuvasta kuin huippuunsa trimmattua urheilijaa.

Kaiken tämän valituksen jälkeen täytyy kuitenkin muistaa, että olen hyvin terve ihminen ja jalkapallo on hyvä harrastus ja elämäntapa. Suurin osa päivistä on terveitä ja iloisia. Äärimmäisyyksiin pyrittäessä menee vain välillä kropalta yli. Kontaktit ja loukkaantumiset kuuluvat urheiluun. Vaatimukset kasvavat jatkuvasti ja tällainen ikiroutainen rautakanki ei aina ihan hetkessä kaikkiin nopeimpiin palloihin ehdi tottua. Mutta on totuttava suhtautumaan loukkaantumisiin ammattimaisesti.

Kukaan urheilija ei ole Supermies, kaikki ovat jossain vaiheessa ketsuppinsa vuodattaneet. Mutta todelliset Supermiehet ovat ne, jotka henkisesti ovat ylipäässeet vaikeudet ja palanneet entistä parempina.


Copyright 2001 Aki Riihilahti, all rights reserved Sivun ylälaitaan