Aki Riihilahti - Viralliset kotisivut In English Suomeksi På norsk
Uutiset Kysymykset Fakta Historia Kuvat Special

Uutiset

Takaisin uutisiin

12.12.2006
Iltalehti: On helpompi tuomita kuin tuntea

Kiinnitän sinitarralla nimmarikorttini Boris Beckerin päähän. Vitaly Klitshko, Lothar Matthaus, Bono, Michaelit Ballack ja Schumacher ovat vierelläni. Ihan hyvässä seurassa olen nyt siinä seinällä. Tohtori Klaus Eder, jolle puoli maailmaa on omistanut pärstänsä, nauraa saksalaiseksi pitkän puolisekunttisen, mutta päästää Boriksen taas paalupaikalle siirtäen minut syrjempään nimmarinaamajonon jatkoksi.

Hetkeä aiemmin olin valittanut puhelimessa oman seurani fysiolle kuinka tämän bavarialaisen klinikan laitteet ovat keskinkertaisia, terapiat lyhyitä ja paikka ikävystyttävä. Kyseenalaistin koko ammattimaisuuden kahden päivän kokemuksellani. Nyt tähtiurheilijoiden katseet kiitoskorteistaan saavat minut nöyräksi. Jos mauton treeniohjelma ja terapia sopivat sadoille mestareille, varmasti ne Pirkkolan pyöreäpäiselle pojallekin riittäisivät. Hävetti huomata ammattijalkapallossa tottuneensa maireisiin olosuhteisiin ja tarjontaan. Ne eivät tunnetusti ole saksalaisen kuntoutusklinikan peruspilareita. Pelkistetty kokonaisuus on harmaata kuin ikkunoita syleilevän Donaustaufin loputtomien peltojen ainainen sumu. Työn ääni on ainoaa musiikkia. Kellonajat yhtä täsmällisiä kuin harjoitteet. Potilaille ainoa ylellisyys on parantua.

Muutamassa päivässä en enää kaipaa oman seurani hulppeita olosuhteita, kun huomaan kehitykseni. Myös saksalainen käsipalloilija Thomas sekä Italialainen varainhoitaja-harrastelijajuoksija Petra paasaavat edistyksestään, kun yhdeksän vuotias Julius konkkaa paikalle niin tohkeissaan kuin trampoliinihyppelyssä katkenneella ristisiteellään pystyy. Hevonkuusessa sijaitsevalle klinikalle saapui kuulemma juuri luxusautollaan Saksan MM –joukkueen tähtipelaaja, jonka näimme televisiossa vain muutama päivä aiemmin loukkaantuneen maailmalla. Kävelevä blingbling ja Prada –katalogi kulkeekin pian ylimielisen oloisesti suoraan kiireisen tohtorin toimistoon. Thomas tokaisee inhoavansa jalkapalloilijoita. Muistutan ymmärtäväni, sillä olen yksi heistä.

Julius ei pettymyksekseen saa vastausta kesäisen välierätappion syistä, mutta pikanimikirjoituksen sentään. Muut eivät saa edes silmäystä. Yhteisruokailukaan ei kuulu uuden potilaan menuseen. Alan ymmärtää miksi monet eivät pidä meistä jalkapalloilijoista. Pallon potkaiseminen ei ole vaikeinta erityisosaamista verrattuna siitä saataviin etuisuuksiin, ihailuun ja materiaan. Joita usein myös vaadimme itsellemme. Tai käyttäydymme välinpitämättömästi, jopa huonosti muita ihmisiä kohtaan. Minustakin tuntuu pahalta, kun kaikki ymmärtävät miksi heidän hoitoaikojaan yllättäen siirretään. Tai jalkapalloilijoiden ei tarvitse varata aikaa sähköhoitoihin. Vastineeksi pari sanaa ei olisi paljoa, minuutin smalltalkilla Julius olisi takaisin trampoliinilla hetkessä. En edes yritä puolustella muille ammattikuntani moraalittomuutta, mikä nousee puheenaiheeksi. Toisaalta myös tiedän tilanteen näyttävän pahemmalta kuin mitä ja miksi se niin on.

Myöhemmin meillä on Mestarienliigan kisastudio aulassa, kun uusi kohtalotoverimme saapuu myös vilkuilemaan peliä klinikan ainoasta satelliittitelevisiosta. Vieraileva tähti vaihtuu töllöttimeksi, jolloin kiusallisessa tilanteessaan hän yllättäen kuin avunhuutona kysyy minulta englanniksi yhteisen entisen pelikaverimme kuulumisia. Muistan nyt pelanneemme vastakkain vuosia sitten ja vastaan mitä tiedän hiekkalaatikkosaksallani.

Fysioterapeuttikoulun iltaryhmä lopettaa samaan aikaan seminaarinsa ja eivät ole uskoa onneaan. Me muut potilaat seuraamme kuinka kansallissankari antaa hiljaisena keskellä kaaosta jokaiselle nimikirjoituksen ja mahdollisuuden kuvaan yrittäen samalla katsoa olkapäiden yli peliä. Lopulta härdellin vain pahetessa, hän palaa huoneeseensa. Tunnen muiden potilaiden aiemman halveksunnan muuttuvan sääliksi, he ovat jopa pahoillaan aiemmin esittämistään tuomioista.

Seuraavana päivänä hän saapuu harjoittelemaan syvällä lippalakissaan joutuen kuitenkin parkkipaikan autosta tähtäävän pitkän kameraputken saaliiksi. Hänelle ei ole enää kyse satunnaisen humalaisen nimikirjoituspyytäjän pelosta maitokauppareissulla, joillekin Lordin naamiolla olisi todella käyttöä. Kuopus Juliuskin ymmärtää nyt, että edes harjoitellessa hän tarvitsee rauhansa ja yksityisyytensä. Hän vaikuttaa mukavalta kaverilta kysyessään kumman vapaista ajoista haluan yleisestä sähköhoitolistasta. Olen varma, että viikon päästä potilaat lähtevät omistuskirjoitettuine nimmarikortteineen koteihinsa kertoen kaikille, kuinka hyvä tyyppi hän lopulta on. Thomaskin tiedustelee muuttaen aiempaa kantaansa, että onko näennäinen välinpitämättömyys itsesuojeluvaistoa muillekin pelaajille vai olemmeko jotkut oikeasti pilalle hemmoteltuja ja huonokäytöksisiä? Vastaan, että varmasti molempia, jättäen puolustelematta median luomilla ennakkokäsityksillä ja saksalaisella peruskateudella. Vaikka mistäpä minä sitä edes tietäisin: Juliuksen omapiirtämää kasvokuvaa olen kyllä pari hounetta nimmarikorttijonossa edellä, mutta silti jalkapalloilijamaisesti valitan olevani ainakin parin metrin päässä seinällä klinikan uudesta tähdestä. Nykyään sinitarraisesta Beckeristä puhumattakaan.

Aki


Copyright 2001 Aki Riihilahti, all rights reserved Sivun ylälaitaan