Aki Riihilahti - Viralliset kotisivut In English Suomeksi På norsk
Uutiset Kysymykset Fakta Historia Kuvat Special

Uutiset

Takaisin uutisiin

11.2.2007
Iltalehti: Nyrkittömät fanit

Nyrkki heilahtaa. Osuukin vähän. Kaikki tietävät matkan ensimmäisestä iskusta täydelliseen kaaokseen, joten fanipaidat säntäilevät ympäriinsä. Minunkin nimeni siellä vilahtaa jonkun selässä. Väkivallan keskellä. Järkyttyneenä seuraan autostani tätä järjetöntä näytelmää. Jonka mellakkapoliisi onneksi taltuttaa. Luojan kiitos. Jostain lentää vielä kiviä ajolinjani ylitse. Ehdin kuitenkin suojaan pelaajien aidatulle parkkialueelle. En edes halua katsoa taakse. Paikallispeli Karlsruhea vastaan on jo saanut ikävän sävyn silmissäni.

Palermossa nyrkki ei riittänyt. Tappavasti. Poliisi Filippo Racitin tragedia on taas antanut huliganismille kasvot. Kroppa väkivallalla on ollut kaiken aikaa. Olen omin silmin nähnyt sen Saksasta Englantiin, Hollannista Turkkiin. Ja jos minä, joka en sitä etsi ja pelaajana minua siitä varjellaan, olen nähnyt tappeluista kivityksiin ja poltettuihin junavaunuihin, minkälaisia ylilyöntejä stadionin pimeämmillä takakujilla tapahtuu? Muiden mediaotsikoiden tapaan en halua kuitenkaan nyt mässäillä aiheella, vaan muistutan jalkapallo-otteluiden olevan turvallisia perhetapahtumia, jos itse niin haluaa.

Viikkoja ennen Karlsruhe derbyä yksi faneistamme tuli ruokakaupassa vaahtoamaan, kuinka elintärkeä peli on. Meidän täytyy tappaa heidät. En ole varma kuinka kuvainnollisesti hän sitä tarkoitti. Ammattilaisurani alussa oli vaikea ymmärtää tällaisia paikalliskamppailuiden herättämiä aggressioita. Kotimaisissa derbyissähän pelattiin yleensä vanhoja pelikavereita vastaan panoksena lähinnä kuka pääsee naljailemaan illanvietoissa. Olen oppinut, että raskaan sarjan jalkapallokulttuurin maissa ei edes ole kyse, että sinulla pitää olla parempi auto kuin naapurillasi. Vaan se on traditio. Tarve saada voittamisen ja häviämisen välinen kuilu vielä syvemmäksi. Vieraan kylän pojat tai muu valittu vihollinen edustaa pahaa suhteessa omaan hyvään. Joka pitää musertaa.

Niin pelaajatkin sitä siis pelaavat, koska olemme tradition välikappaleita. Olemme tosin usein liian nuoria tai ulkopaikkakuntalaisia tunteaksemme seurojen välistä historiaa ja vihulaisuutta, mutta ymmärrämme silti perineemme sen. En tunne Karlsruhen pelaajia tai varsinkaan vihaa ketään heistä kohtaan, mutta kunnioituksesta faneihin pelaamme kaikki paikalliskamppailuja kuin oman historiamme merkkipaalua. Se on osa jalkapallokulttuurin kiehtovuutta.

Mutta kun ensimmäinen isku on lyöty, kyse ei ole enää jalkapallosta, kannattamisesta tai kiihkeästä paikalliskamppailusta. Se on väkivaltaa. Missään määrin, millään tavalla fyysinen väkivalta ei ole hyväksyttävää – tai kuulu urheiluun. Riippumatta huiveista, maksetuista pääsylipuista ja joukkueen uskollisesta seuraamisesta läpi maan, en pidä tällaisia ihmisiä kannattajina, vaan rikollisina. Jos väittää olevansa valmis kuolemaan joukkueensa puolesta, ei varsinkaan saa liata sen värejä verellä. Yleensä huligaanit eivät olekaan jalkapallonystäviä, vaan itsensä hetkeksi faniuteen verhoavia riidanhakijoita, jotka näkevät urheilun vain tilaisuutenaan. Valitettavan organisoidusti jopa.

Ymmärrän vielä, kun Karlsruhen kannattajien punaiset savusoihdut keskeyttävät pelin sankan sumun täyttäessä stadionin. Mutta en, kuinka osa kannattajista ei ole kertaakaan edes katsonut peliä, vaan keskittynyt käyttämään revittyjä muovikuppi-istuimiaan frisbeeinä satuttaakseen vastustavaa faniryhmää. Onneksi pienten ryhmien teot kohdistuvat yleensä vain toisiinsa. Ikävää on, että viattomat katsojat joutuvat ne todistamaan. Tiedän tosin myös tapauksia, joissa pelaajatkin ovat joutuneet huliganismin kohteiksi. Lähimmäksi sattui, kun yksi joukkuetovereistani Englannissa sai sananvaihdon päätteeksi kadulla verivihollisen kannattajalta nokkiinsa. Ja kerran toinen oman joukkueen kannattajalta. Yleisemmin tosin väkivaltaisuudet kohdistuvat pelaajien autoihin tai uhkailuina.

Intohimoinen joukkueen mukana eläminen voi olla hieno tapa päästä irti arjesta. Tunteita ja jännitteitä voi otteluissa huutaa ulos yleisesti hyväksytyllä tavalla; tiettyihin väreihin kuulumiselle on jopa olemassa sosiaalinen tilaus. Tunnekirjosta on saatu intensiivisempi, kun sitä voi projisoida valittuun veriviholliseen. Ja kukapa meistä ei olisi vähän sadatellut Mats Sundinille silloin joskus! Se on kuitenkin urheilukulttuuria eikä huliganismia. Uskon, että paikalliskamppailut ovat harvoin itse syy, vaan tilaisuus. Jota faniuden nimiin piiloutuneet pimeyden peikot käyttävät härskisti omina taisteluinaan. Toki syitä huliganismiin on monia. Mutta olipa sitten kyse alkoholista, paikkalliskamppailusta tai yksittäisistä aggressiotarpeista, Filippo Racitin ei olisi pitänyt kuolla. Syntynyt kuohuaalto saattaa tosin pelastaa monta henkeä. Toivottavasti nollatoleranssi saavutetaan.

Peli Karlsruhea vastaan päättyy tasan 1-1. 35000 kannattajaamme ovat pettyneitä, kun 7000 Karlsruhen fania voivat ivalaulaa olleensa niskan päällä tänä vuonna. Eristetty vierasfanikatsomo pakotetaan suoraan stadionin portista mellakkapoliisien järeästi valvomilla busseilla viereisen kaupungin juna-asemalle. Perhekatsomossa edessäni toisilleen tuntemattomat Karlsruhen ja Kaiserslauternin fanit ovat vielä humaltuneena pelistä. Heidänkin kesken oli aiemmin käyty mielipiteenvaihtoa tuomarin tulkinnoista. Nyt he kättelevät ja toivottavat hyvää jatkoa, muttei tietenkään liikaa onnea joukkueen peleihin. Hymyillen. Ilman nyrkkejä. Kuten todelliset fanit.

Aki


Copyright 2001 Aki Riihilahti, all rights reserved Sivun ylälaitaan